KKO:2016:98
Vahingonkorvaus
Velan vanhentuminen - Korvausvelan vanhentuminen
Diaarinumero: S2016/31
Taltionumero: 2630
Antopäivä: 23.12.2016
Asunto-osakeyhtiö K oli vuonna 1992 korottanut ja päällystänyt tontillaan pysäköintialueen. Sen asfalttipinta oli jäänyt viereisen asunto-osakeyhtiö M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa. Rakennuksessa oli havaittu syyskuussa 2012 kosteusvaurio, jonka perusteella M oli esittänyt K:lle korvausvaatimuksen 25.10.2012. Korkein oikeus katsoi, että väitetty vahinkoon johtanut tapahtuma oli pysäköintialueen muutostyö ja että M:n vahingonkorvaussaatava oli vanhentunut.
VanhL 7 § 2 mom
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Asian tausta
Asunto Oy M (M) ja Asunto Oy K (K) omistavat ja hallitsevat vierekkäisiä tontteja rakennuksineen. K oli vuonna 1992 korottanut ja asfaltoinut tontillaan M:n vastaisella sivulla olevan pysäköintialueen. Pysäköintialueen yläpinta oli jäänyt M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.
M:n rakennuksessa oli syyskuussa 2012 havaittu kosteusvaurio. M oli 25.10.2012 lähettänyt K:lle kirjallisen reklamaation, vaatimukset sekä selvityksen niiden perusteena olleista vaurioista.
Kanne Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa
M vaati, että K velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena sen rakennuksen korjauskustannukset.
Perusteinaan yhtiö esitti, että rakennuksen kosteusvauriot oli aiheuttanut rakenteisiin ulkopuolelta päässyt vesi, joka oli rakennuksen viereiseltä pysäköintialueelta valunutta sade- ja sulamisvettä. Vesi oli päässyt rakenteisiin ulkopuolelta rakennuksen ulkoseinän ja pysäköintialueen välisestä saumakohdasta, koska pysäköintialueen pintataso oli sellaisella korkeudella, johon sitä ei olisi saanut rakentaa. Pysäköintialueen päällyste ei saisi olla lainkaan kiinni seinässä. Rakennuksen ulkoseinää ei ollut suunniteltu kestämään korotetun pinnan päällystämisen myötä syntynyttä kosteusrasitusta. Lisäksi pysäköintialueen maanmuotoilut sekä hoito ja huolto olivat virheelliset ja lisänneet rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta. K:n teettämien rakennustöiden ja M:n esinevahinkojen välillä vallitsi syy-seuraussuhde.
M:n käsityksen mukaan kanteen perusteena olevat kosteusvauriot olivat tapahtuneet vasta vuosina 2010 – 2012. Vahingonkorvausvaatimusta ei ollut voitu esittää vuonna 1992, koska korvausvaatimusten perusteena olevat kustannukset olivat tosiasiassa syntyneet vasta syyskuun 2012 jälkeen. M:n tiedossa ei ollut ollut syytä puuttua vuonna 1992 valmistuneeseen pysäköintialueen korottamiseen eikä päällystämiseen. Yhtiöllä oli ollut lupa luottaa siihen, että rakentaminen oli ollut lain, rakennusluvan ja hyvän rakennustavan mukaista.
M oli huolehtinut asianmukaisesti ja huolellisesti rakennuksistaan. Se oli 16.6.2009 tarkastuttanut rakennuksensa asiantuntijalla sekä saanut kiinteistöään ja rakennuksiaan koskevan yksityiskohtaisen kuntoarvion, jossa ei ollut todettu ongelmallisia rakenteita eikä kosteusvaurioita.
M oli saanut alustavan tiedon rakennuksen sisärakenteiden kosteusvaurioista asukkaaltaan vasta syyskuussa 2012, josta ajankohdasta oli alkanut vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika.
Vastaus
K kiisti kanteen ensisijaisesti sillä perusteella, että M:n oikeus vaatia korvausta esitetyn vahingon väitettynä syynä olevasta tapahtumasta oli vanhentunut.
Perusteinaan K esitti, että jos vahinkoon johtaneena tapahtumana M:n esittämällä tavalla pidetään asfaltoinnin valmistumista vuonna 1992, oli kymmenen vuoden vanhentumisaika ehtinyt täyttyä ennen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä vuonna 2012.
Käräjäoikeuden välituomio 6.11.2014
Käräjäoikeus ratkaisi vanhentumista koskevan kysymyksen välituomiolla.
Käräjäoikeus katsoi, että M oli saanut riittävät tiedot kanteen perusteena olevista tosiasioista kosteusmittausten perusteella laaditun tutkimusraportin myötä 24.9.2012. Vanhentumisen takarajana oli kuitenkin kymmenen vuotta vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tällaisena tapahtumana ei voitu pitää vahinkoseurauksen ilmenemistä eikä myöskään pihan asfaltointia vuonna 1992.
Kanteen mukaan vahingon syynä olivat sade- ja sulamisvedet, jotka olivat päässeet rakennuksen sisärakenteisiin. Todistustaakkaa ei yleensä saanut asettaa niin, että velallinen joutuisi maksamaan vanhentuneen velan. Kantajalla oli todistustaakka siitä, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut kymmenen vuoden säännöksen perusteella.
Asiassa oli jäänyt tarkemmin selvittämättä, mikä yksittäinen tai pidemmän ajan kuluessa sattunut tapahtuma oli aiheuttanut veden pääsyn rakennuksen sisärakenteisiin. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ollut pääteltävissäkään, mikä oli ollut kyseessä olevaan vahinkoon johtanut tapahtuma. Koska kantajalla oli näyttötaakka siitä, että saatava ei ollut vanhentunut, kanteessa vaadittu saatava oli vanhentunut.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Matti Korhola.
Itä-Suomen hovioikeuden päätös 12.11.2015
M:n valituksen johdosta hovioikeus katsoi, ettei vahinkotapahtuma ollut tarkasti määriteltävissä tietylle aikavälille. Syynä tähän oli se, että rakennuksen kosteusvaurion alkamisajankohtaa ei ollut kirjallisten todisteiden mukaan voitu varmasti todeta siitä huolimatta, että rakenteiden kostumistapahtuman voitiin päätellä olleen pitkäaikainen.
Vanhentumisajan alkamista jatkuvan vahinkoteon päättymisestä puolsivat tavoite vanhentumisnormiston selkeydestä ja vahingonkorvausoikeuden yleiset periaatteet. Niiden mukaan korvausvaatimusta ei voitu esittää pelkästään kohonneen riskin perusteella ikään kuin varmuuden vuoksi, vaan vasta kun vahinko oli ilmennyt. Siten vahingonkorvausoikeudessa suojataan vahingonkärsijää oikeudenmenetyksiltä, jotka eivät johdu hänen omasta passiivisuudestaan tai laiminlyönneistään.
Vanhentuminen alkoi kyseessä olleen vahinkoteon päättymisestä. Tätä seikkaa puolsi myös se, ettei K ollut tehnyt asfaltointityötä asianmukaisen luvan nojalla. Näin ollen kysymyksessä olevassa vahingossa oli merkittävää, milloin M:n kiinteistön oli näytetty olleen vahingoittumaton. Kirjallisen aineiston perusteella vahinkoon johtanut tapahtuma oli alkanut 16.6.2009 laaditun kuntoarvioraportin jälkeen. M oli vasta 21.9.2012 tehdystä tutkimuksesta laaditun raportin perusteella saanut riittävät tiedot vahingonkorvausvaatimuksensa perusteina olevista olennaisista seikoista. Näin ollen vahinkoteon päättymispäivänä oli pidettävä 21.9.2012, josta vanhentuminen oli alkanut. Vanhentuminen oli katkaistu 25.10.2012, eikä kannetta siten olisi tullut hylätä vanhentuneena.
Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Helena Hennen ja Lolita Tuomainen.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
K:lle myönnettiin valituslupa.
K vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kanne hylätään.
M vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
1. Asunto Oy K (K) on vuonna 1992 toteuttanut tontillaan pysäköintialueen korottamisen ja päällystämisen. Pysäköintialueen pinta on noussut viereisen Asunto Oy M:n (M) rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.
2. M:n rakennuksessa on havaittu kosteusvaurio syyskuussa 2012. Vuonna 2009 teetetyssä kuntoarviossa kosteusvaurioita ei ollut todettu. Kosteusvaurioiden johdosta M on esittänyt korvausvaatimuksen K:lle 25.10.2012.
3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko M:n vahingonkorvaussaatava vanhentunut toissijaisen vanhentumisajan perusteella sen johdosta, että vanhentumista ei ole katkaistu velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.
Toissijaista vanhentumisaikaa koskeva säännös ja sen esityöt
4. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.
5. Vanhentumislain esitöissä on todettu, että yksinomaan suoritusvirheen tai vahingon havaittavuuteen perustuvaan vanhentumiseen liittyy se ongelma, että kaikissa tapauksissa velkavastuulle ei muodostu selkeää ja kohtuullisen pituista takarajaa. Myöhäisvahinkoja voi ilmaantua erittäin pitkänkin ajan kuluttua vahinkotapahtumasta. Tämä aiheuttaa epävarmuutta ja vaikeuttaa riskeiltä varautumista. Oikeusvarmuus edellyttää, että vastaajia suojataan vaatimuksilta, joihin ajan kulumisen vuoksi on vaikea vastata ja joissa todisteet ovat käyneet epäluotettaviksi ja puutteellisiksi. Ei ole perusteltua, että tällä tavoin epäselvien korvausten vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 20 ja 54).
6. Tämän vuoksi ehdotetussa 7 §:n 2 momentissa säädettäisiin siitä ajasta, jonka kuluessa 1 momentissa tarkoitettuun korvaukseen on viimeistään vedottava. Kymmenen vuoden määräaika laskettaisiin sopimuksen ulkopuolisissa vahingoissa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Määräaika vastaisi aikaisemmin voimassa olleen oikeuden mukaista vanhentumisaikaa. Sen alkamisajankohta kuitenkin muuttuisi siten, että määräaika laskettaisiin siitä tapahtumasta tai laiminlyönnistä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut (HE 187/2002 vp s. 54).
7. Jollei vaatimusta ole esitetty kymmenen vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta, korvausvaatimus vanhenisi, vaikka vahinko ei olisi ilmennyt tätä ennen tai sen ilmenemisestä olisi kulunut vähemmän kuin yleensä noudatettavat kolme vuotta. Säännöksen tavoitteena on suojata vahingosta vastuussa olevaa useita vuosia sitten sattuneisiin tapahtumiin liittyviltä, yllättäviltäkin korvausvaatimuksilta (HE 187/2002 vp s. 20). Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin rajattu henkilö- ja ympäristövahingot.
Toissijaisen vanhentumisajan alkaminen tässä tapauksessa
8. Vanhentumislain toissijaisen vanhentumisajan tavoitteena on ollut oikeusvarmuuden lisääminen suojaamalla väitettyä vahingonaiheuttajaa niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta. Hyvin pitkän ajan kuluttua vahinkotapahtumasta ilmenneiden vahinkojen osalta osapuolten näyttömahdollisuudet ovat heikentyneet olennaisesti. Tämän johdosta oikeustilaa on tältä osin haluttu muuttaa siten, että vastuulle korvausvelasta muodostuu selkeä ja kohtuullisen pituinen takaraja. Kohtuulliseksi on katsottu, että taloudellinen vastuu siirtyy jonakin tiettynä ajankohtana. Korkein oikeus katsoo vanhentumissääntelyn selkeyden edellyttävän, että vanhentumisen alkamisajankohta kytketään objektiivisesti todennettaviin, osapuolien myöhemmistä toimista riippumattomiin seikkoihin.
9. M on kanteessaan vedonnut vahingonkorvausvaatimuksensa keskeisimpänä perusteena K:n pysäköintialueen virheellisesti toteuttamaan korottamiseen ja asfaltointiin, mistä on seurannut veden valuminen M:n omistaman rakennuksen rakenteisiin ja niiden vaurioituminen. K:n pysäköintialueen virheellisen huollon ja hoidon on väitetty pahentaneen rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta.
10. Korkein oikeus katsoo, että M:n kanteen perusteella vuonna 1992 tehty pysäköintialueen muutostyö on ollut ensimmäinen ja ratkaiseva K:n toimi, jonka seurauksena M:lle on väitetty aiheutuneen vahinkoa. Sillä, missä vaiheessa kosteusvauriot M:n rakennuksessa ovat ilmenneet, ei ole merkitystä kymmenen vuoden toissijaisen vanhentumisajan alkamishetken kannalta. Vuonna 2012 ilmennyt kosteusvaurio on myöhäisvahinko, jollaisten varalta vanhentumissääntelyllä on pyritty suojaamaan velallistahoa. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin tarkoittamana vahinkoon johtaneena tapahtumana on siten pidettävä vuonna 1992 tehtyä pysäköintialueen muutostyötä.
Vanhentumislain siirtymäsäännös ja johtopäätös
11. Vanhentumislain 21 §:n siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004. Velka on vanhentunut kuitenkin lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua sen voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan ole vanhentunut tätä ennen.
12. M:n pysäköintialueen muutostyöstä vuonna 1992 laskettava kymmenen vuoden vanhentumisaika on päättynyt vuonna 2002. M:n vahingonkorvaussaatava on näin ollen vanhentunut mainitun kolmen vuoden siirtymäajan kuluttua vanhentumislain voimaantulosta. Saatava on siten ollut vanhentunut M:n 25.10.2012 esittäessä ensimmäistä kertaa korvausvaatimuksen K:lle. M:n kanne on näin ollen hylättävä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään pääasian osalta käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Juha Mäkelä.
Julkaistu 23.12.2016 Päivitetty 11.1.2017
Vahingonkorvaus
Velan vanhentuminen - Korvausvelan vanhentuminen
Diaarinumero: S2016/31
Taltionumero: 2630
Antopäivä: 23.12.2016
Asunto-osakeyhtiö K oli vuonna 1992 korottanut ja päällystänyt tontillaan pysäköintialueen. Sen asfalttipinta oli jäänyt viereisen asunto-osakeyhtiö M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa. Rakennuksessa oli havaittu syyskuussa 2012 kosteusvaurio, jonka perusteella M oli esittänyt K:lle korvausvaatimuksen 25.10.2012. Korkein oikeus katsoi, että väitetty vahinkoon johtanut tapahtuma oli pysäköintialueen muutostyö ja että M:n vahingonkorvaussaatava oli vanhentunut.
VanhL 7 § 2 mom
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Asian tausta
Asunto Oy M (M) ja Asunto Oy K (K) omistavat ja hallitsevat vierekkäisiä tontteja rakennuksineen. K oli vuonna 1992 korottanut ja asfaltoinut tontillaan M:n vastaisella sivulla olevan pysäköintialueen. Pysäköintialueen yläpinta oli jäänyt M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.
M:n rakennuksessa oli syyskuussa 2012 havaittu kosteusvaurio. M oli 25.10.2012 lähettänyt K:lle kirjallisen reklamaation, vaatimukset sekä selvityksen niiden perusteena olleista vaurioista.
Kanne Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa
M vaati, että K velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena sen rakennuksen korjauskustannukset.
Perusteinaan yhtiö esitti, että rakennuksen kosteusvauriot oli aiheuttanut rakenteisiin ulkopuolelta päässyt vesi, joka oli rakennuksen viereiseltä pysäköintialueelta valunutta sade- ja sulamisvettä. Vesi oli päässyt rakenteisiin ulkopuolelta rakennuksen ulkoseinän ja pysäköintialueen välisestä saumakohdasta, koska pysäköintialueen pintataso oli sellaisella korkeudella, johon sitä ei olisi saanut rakentaa. Pysäköintialueen päällyste ei saisi olla lainkaan kiinni seinässä. Rakennuksen ulkoseinää ei ollut suunniteltu kestämään korotetun pinnan päällystämisen myötä syntynyttä kosteusrasitusta. Lisäksi pysäköintialueen maanmuotoilut sekä hoito ja huolto olivat virheelliset ja lisänneet rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta. K:n teettämien rakennustöiden ja M:n esinevahinkojen välillä vallitsi syy-seuraussuhde.
M:n käsityksen mukaan kanteen perusteena olevat kosteusvauriot olivat tapahtuneet vasta vuosina 2010 – 2012. Vahingonkorvausvaatimusta ei ollut voitu esittää vuonna 1992, koska korvausvaatimusten perusteena olevat kustannukset olivat tosiasiassa syntyneet vasta syyskuun 2012 jälkeen. M:n tiedossa ei ollut ollut syytä puuttua vuonna 1992 valmistuneeseen pysäköintialueen korottamiseen eikä päällystämiseen. Yhtiöllä oli ollut lupa luottaa siihen, että rakentaminen oli ollut lain, rakennusluvan ja hyvän rakennustavan mukaista.
M oli huolehtinut asianmukaisesti ja huolellisesti rakennuksistaan. Se oli 16.6.2009 tarkastuttanut rakennuksensa asiantuntijalla sekä saanut kiinteistöään ja rakennuksiaan koskevan yksityiskohtaisen kuntoarvion, jossa ei ollut todettu ongelmallisia rakenteita eikä kosteusvaurioita.
M oli saanut alustavan tiedon rakennuksen sisärakenteiden kosteusvaurioista asukkaaltaan vasta syyskuussa 2012, josta ajankohdasta oli alkanut vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika.
Vastaus
K kiisti kanteen ensisijaisesti sillä perusteella, että M:n oikeus vaatia korvausta esitetyn vahingon väitettynä syynä olevasta tapahtumasta oli vanhentunut.
Perusteinaan K esitti, että jos vahinkoon johtaneena tapahtumana M:n esittämällä tavalla pidetään asfaltoinnin valmistumista vuonna 1992, oli kymmenen vuoden vanhentumisaika ehtinyt täyttyä ennen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä vuonna 2012.
Käräjäoikeuden välituomio 6.11.2014
Käräjäoikeus ratkaisi vanhentumista koskevan kysymyksen välituomiolla.
Käräjäoikeus katsoi, että M oli saanut riittävät tiedot kanteen perusteena olevista tosiasioista kosteusmittausten perusteella laaditun tutkimusraportin myötä 24.9.2012. Vanhentumisen takarajana oli kuitenkin kymmenen vuotta vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tällaisena tapahtumana ei voitu pitää vahinkoseurauksen ilmenemistä eikä myöskään pihan asfaltointia vuonna 1992.
Kanteen mukaan vahingon syynä olivat sade- ja sulamisvedet, jotka olivat päässeet rakennuksen sisärakenteisiin. Todistustaakkaa ei yleensä saanut asettaa niin, että velallinen joutuisi maksamaan vanhentuneen velan. Kantajalla oli todistustaakka siitä, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut kymmenen vuoden säännöksen perusteella.
Asiassa oli jäänyt tarkemmin selvittämättä, mikä yksittäinen tai pidemmän ajan kuluessa sattunut tapahtuma oli aiheuttanut veden pääsyn rakennuksen sisärakenteisiin. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ollut pääteltävissäkään, mikä oli ollut kyseessä olevaan vahinkoon johtanut tapahtuma. Koska kantajalla oli näyttötaakka siitä, että saatava ei ollut vanhentunut, kanteessa vaadittu saatava oli vanhentunut.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Matti Korhola.
Itä-Suomen hovioikeuden päätös 12.11.2015
M:n valituksen johdosta hovioikeus katsoi, ettei vahinkotapahtuma ollut tarkasti määriteltävissä tietylle aikavälille. Syynä tähän oli se, että rakennuksen kosteusvaurion alkamisajankohtaa ei ollut kirjallisten todisteiden mukaan voitu varmasti todeta siitä huolimatta, että rakenteiden kostumistapahtuman voitiin päätellä olleen pitkäaikainen.
Vanhentumisajan alkamista jatkuvan vahinkoteon päättymisestä puolsivat tavoite vanhentumisnormiston selkeydestä ja vahingonkorvausoikeuden yleiset periaatteet. Niiden mukaan korvausvaatimusta ei voitu esittää pelkästään kohonneen riskin perusteella ikään kuin varmuuden vuoksi, vaan vasta kun vahinko oli ilmennyt. Siten vahingonkorvausoikeudessa suojataan vahingonkärsijää oikeudenmenetyksiltä, jotka eivät johdu hänen omasta passiivisuudestaan tai laiminlyönneistään.
Vanhentuminen alkoi kyseessä olleen vahinkoteon päättymisestä. Tätä seikkaa puolsi myös se, ettei K ollut tehnyt asfaltointityötä asianmukaisen luvan nojalla. Näin ollen kysymyksessä olevassa vahingossa oli merkittävää, milloin M:n kiinteistön oli näytetty olleen vahingoittumaton. Kirjallisen aineiston perusteella vahinkoon johtanut tapahtuma oli alkanut 16.6.2009 laaditun kuntoarvioraportin jälkeen. M oli vasta 21.9.2012 tehdystä tutkimuksesta laaditun raportin perusteella saanut riittävät tiedot vahingonkorvausvaatimuksensa perusteina olevista olennaisista seikoista. Näin ollen vahinkoteon päättymispäivänä oli pidettävä 21.9.2012, josta vanhentuminen oli alkanut. Vanhentuminen oli katkaistu 25.10.2012, eikä kannetta siten olisi tullut hylätä vanhentuneena.
Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Helena Hennen ja Lolita Tuomainen.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
K:lle myönnettiin valituslupa.
K vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kanne hylätään.
M vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Kysymyksenasettelu
1. Asunto Oy K (K) on vuonna 1992 toteuttanut tontillaan pysäköintialueen korottamisen ja päällystämisen. Pysäköintialueen pinta on noussut viereisen Asunto Oy M:n (M) rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.
2. M:n rakennuksessa on havaittu kosteusvaurio syyskuussa 2012. Vuonna 2009 teetetyssä kuntoarviossa kosteusvaurioita ei ollut todettu. Kosteusvaurioiden johdosta M on esittänyt korvausvaatimuksen K:lle 25.10.2012.
3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko M:n vahingonkorvaussaatava vanhentunut toissijaisen vanhentumisajan perusteella sen johdosta, että vanhentumista ei ole katkaistu velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.
Toissijaista vanhentumisaikaa koskeva säännös ja sen esityöt
4. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.
5. Vanhentumislain esitöissä on todettu, että yksinomaan suoritusvirheen tai vahingon havaittavuuteen perustuvaan vanhentumiseen liittyy se ongelma, että kaikissa tapauksissa velkavastuulle ei muodostu selkeää ja kohtuullisen pituista takarajaa. Myöhäisvahinkoja voi ilmaantua erittäin pitkänkin ajan kuluttua vahinkotapahtumasta. Tämä aiheuttaa epävarmuutta ja vaikeuttaa riskeiltä varautumista. Oikeusvarmuus edellyttää, että vastaajia suojataan vaatimuksilta, joihin ajan kulumisen vuoksi on vaikea vastata ja joissa todisteet ovat käyneet epäluotettaviksi ja puutteellisiksi. Ei ole perusteltua, että tällä tavoin epäselvien korvausten vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 20 ja 54).
6. Tämän vuoksi ehdotetussa 7 §:n 2 momentissa säädettäisiin siitä ajasta, jonka kuluessa 1 momentissa tarkoitettuun korvaukseen on viimeistään vedottava. Kymmenen vuoden määräaika laskettaisiin sopimuksen ulkopuolisissa vahingoissa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Määräaika vastaisi aikaisemmin voimassa olleen oikeuden mukaista vanhentumisaikaa. Sen alkamisajankohta kuitenkin muuttuisi siten, että määräaika laskettaisiin siitä tapahtumasta tai laiminlyönnistä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut (HE 187/2002 vp s. 54).
7. Jollei vaatimusta ole esitetty kymmenen vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta, korvausvaatimus vanhenisi, vaikka vahinko ei olisi ilmennyt tätä ennen tai sen ilmenemisestä olisi kulunut vähemmän kuin yleensä noudatettavat kolme vuotta. Säännöksen tavoitteena on suojata vahingosta vastuussa olevaa useita vuosia sitten sattuneisiin tapahtumiin liittyviltä, yllättäviltäkin korvausvaatimuksilta (HE 187/2002 vp s. 20). Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin rajattu henkilö- ja ympäristövahingot.
Toissijaisen vanhentumisajan alkaminen tässä tapauksessa
8. Vanhentumislain toissijaisen vanhentumisajan tavoitteena on ollut oikeusvarmuuden lisääminen suojaamalla väitettyä vahingonaiheuttajaa niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta. Hyvin pitkän ajan kuluttua vahinkotapahtumasta ilmenneiden vahinkojen osalta osapuolten näyttömahdollisuudet ovat heikentyneet olennaisesti. Tämän johdosta oikeustilaa on tältä osin haluttu muuttaa siten, että vastuulle korvausvelasta muodostuu selkeä ja kohtuullisen pituinen takaraja. Kohtuulliseksi on katsottu, että taloudellinen vastuu siirtyy jonakin tiettynä ajankohtana. Korkein oikeus katsoo vanhentumissääntelyn selkeyden edellyttävän, että vanhentumisen alkamisajankohta kytketään objektiivisesti todennettaviin, osapuolien myöhemmistä toimista riippumattomiin seikkoihin.
9. M on kanteessaan vedonnut vahingonkorvausvaatimuksensa keskeisimpänä perusteena K:n pysäköintialueen virheellisesti toteuttamaan korottamiseen ja asfaltointiin, mistä on seurannut veden valuminen M:n omistaman rakennuksen rakenteisiin ja niiden vaurioituminen. K:n pysäköintialueen virheellisen huollon ja hoidon on väitetty pahentaneen rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta.
10. Korkein oikeus katsoo, että M:n kanteen perusteella vuonna 1992 tehty pysäköintialueen muutostyö on ollut ensimmäinen ja ratkaiseva K:n toimi, jonka seurauksena M:lle on väitetty aiheutuneen vahinkoa. Sillä, missä vaiheessa kosteusvauriot M:n rakennuksessa ovat ilmenneet, ei ole merkitystä kymmenen vuoden toissijaisen vanhentumisajan alkamishetken kannalta. Vuonna 2012 ilmennyt kosteusvaurio on myöhäisvahinko, jollaisten varalta vanhentumissääntelyllä on pyritty suojaamaan velallistahoa. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin tarkoittamana vahinkoon johtaneena tapahtumana on siten pidettävä vuonna 1992 tehtyä pysäköintialueen muutostyötä.
Vanhentumislain siirtymäsäännös ja johtopäätös
11. Vanhentumislain 21 §:n siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004. Velka on vanhentunut kuitenkin lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua sen voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan ole vanhentunut tätä ennen.
12. M:n pysäköintialueen muutostyöstä vuonna 1992 laskettava kymmenen vuoden vanhentumisaika on päättynyt vuonna 2002. M:n vahingonkorvaussaatava on näin ollen vanhentunut mainitun kolmen vuoden siirtymäajan kuluttua vanhentumislain voimaantulosta. Saatava on siten ollut vanhentunut M:n 25.10.2012 esittäessä ensimmäistä kertaa korvausvaatimuksen K:lle. M:n kanne on näin ollen hylättävä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään pääasian osalta käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Juha Mäkelä.
Julkaistu 23.12.2016 Päivitetty 11.1.2017