Suunnitteluvastuu ja kustannusvastuu urakoitsijan esittäessä vaihtoehtoista toteuttamistapaa?


Urakoitsija vaati tielaitokselta/valtiolta 1 090 950 markkaa korkoineen lisähintaa. Tielaitos oli tehnyt tarjouppyynnön 1992 koskien yhtä Turun ja Paimion välisen moottoritien paalutusurakkaa. Tielaitoksen laatimien suunnitelmien mukaan paalutukset oli tarkoitus toteuttaa paaluhatturakenteella, jossa yksikkönä oli käytetty paaluhattujen kappalemäärää.
Urakoitsija teki tarjouksen, joka sisälsi vaihtoehtoisen suunnitelman paaluhatturakenteen korvaamisesta paalulaattarakenteella. Yhtiö oli tarjouksessaan laskenut paalulaattojen pinta-alaksi 34 622 neliömetriä. Pinta-ala laskettiin tielaitoksen tarjouspyynnön liitteenä olleista paaluhattupiirustuksista likimääräisesti mittatikulla. Tielaitos oli hyväksynyt tarjouksen. Käräjäoikeus ja hovioikeus hyväksyivät urakoitsijan vaatimuksen. Mutta KKO hylkäsi sen.

KKO totesi, ettei pohjavahvistettava alue ole muuttunut rakennuttajan tarjouspyyntöasiakirjoissa esitetystä. Urakoitsija on muuntaessaan rakennuttajan paaluhattusuunnitelmaa oman teknisen ratkaisunsa mukaiseksi laskenut urakan toteuttamiseen tarvittavan laatan määrän liian pieneksi. Tarjouksen tekemistä varten urakoitsijalla on ollut käytettävissään mittatiedoilla varustetut paalutuskartat. Paalulaatan määrän kasvun ei ole näytetty johtuneen rakennuttajan vastattavista seikoista.

Rakennusurakan yleisten periaatteiden mukaan rakennuttajalle kuuluu suunnitteluvastuu, jollei toisin ole sovittu, ja urakoitsijalle vastuu toteutuksesta. Tässä tapauksessa paalulaattarakenteen suunnittelu on kuitenkin ollut tällaista teknistä ratkaisua esittäneen urakoitsijan vastuulla. Suunnittelu on käsittänyt myös laattamenekkiä koskevat määrä- ja kustannuslaskelmat rakennuttajan paalutuskarttojen ja urakoitsijan ilmoittaman paalujen kiinteän enimmäismäärän pohjalta. Näin ollen urakoitsijan on vastattava suunnitelmansa ja laskelmiensa oikeellisuudesta. Urakoitsija on myös tiennyt rakennuttajan käyttävän näitä laskelmia sekä ratkaistessaan urakkakilpailun että urakkahinnan perusteena. KKO hylkäsi kanteen muilta osin paitsi mitä valtio oli myöntänyt oikeaksi.


KKO:1999:101

Rakennusurakka
Diaarinumero:
S97/2060
Esittelypäivä:
20.4.1999
Antopäivä:
29.9.1999
Taltio:
2597
Maanrakennusurakkaa koskeva sopimus oli solmittu tarjouspyyntöasiakirjoista poiketen urakoitsijan esittämän vaihtoehtoisen teknisen ratkaisun pohjalta. Urakoitsijan katsottiin vastaavan laatimastaan suunnitelmasta ja siihen perustuvasta tarjouslaskelmasta ilmenevästä yksikkömäärästä, jota oli käytetty tarjouskilpailua ratkaistaessa ja urakkasummasta sovittaessa. Rakennuttaja ei ollut velvollinen maksamaan yksikkömäärän ylittymisestä.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.9.1999
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 12.4.1996

Insinööritoimisto Tekra Oy:n (jäljempänä Tekra) valtiota vastaan ajamasta kanteesta käräjäoikeus totesi valtion, jota tässä asiassa edusti tielaitos, tehneen 15.6.1992 tarjouspyynnön koskien yhtä Turun ja Paimion välisen moottoritien paalutusurakkaa. Tarjouspyyntöön liitettyjen tielaitoksen suunnitelmien mukaan paalutukset oli tarkoitus toteuttaa paaluhatturakenteella, jossa yksikkönä oli käytetty paaluhattujen kappalemäärää.
Tekra oli 21.7.1992 tehnyt tielaitokselle tarjouspyynnön perusteella tarjouksen, joka sisälsi vaihtoehtoisen suunnitelman paaluhatturakenteen korvaamisesta paalulaattarakenteella. Yhtiö oli tarjouksessaan laskenut paalulaattojen pinta-alaksi 34 622 neliömetriä. Pinta-ala laskettiin tielaitoksen tarjouspyynnön liitteenä olleista paaluhattupiirustuksista likimääräisesti mittatikulla. Tielaitos oli hyväksynyt tarjouksen.

Urakan aikana paalulaattojen pinta-ala oli kasvanut tarjouksessa lasketusta määrästä. Tekra oli tehnyt urakkasopimuksen perusteella paalulaattoja yhteensä 39 817 neliömetriä, joista tielaitos oli maksanut 34 622 neliömetriä vastaavat laatat. Vastaanottotarkastuksessa Tekra oli esittänyt tielaitokselle vaatimuksen maksamattomista paalulaattaneliöistä. Tielaitos oli kieltäytynyt suorituksesta.

Urakkasopimukseen liitetyn urakkaohjelman työkohtaisessa osassa urakkamuodoksi todettiin yksikköhintaperusteinen osaurakka. Urakkasopimukseen liittyvien rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1983 41 §:n 2 momentin mukaan, mikäli muissa sopimusasiakirjoissa ei ollut toisin sanottu, olivat yksikköhintaurakoissa ilmoitetut paljoudet likimääräisiä. Samojen sopimusehtojen 7 §:n mukaan urakoitsija vastasi laatimistaan ja laadituttamistaan suunnitelmista ja hankkimistaan tiedoista sekä niiden mukaan tehdyistä töistä.

Kun urakkamuoto määriteltiin laskutusperusteen mukaan, käytettiin urakkasopimuksista vakiintuneesti nimityksiä kokonaishintaurakka, yksikköhintaurakka tai laskutyöurakka. Oikeuskirjallisuudessa eri urakkamuodot oli määritelty siten, että kokonaishintaurakassa urakoitsija sitoutui tekemään rakennustyön urakka-asiakirjojen mukaisesti valmiiksi laskemallaan kiinteällä kokonaishinnalla. Yksikköhintaurakassa urakoitsija sitoutui aikaansaamaan sovitun työtuloksen ja rakennuttaja maksamaan kultakin suoritukseen kuuluvalta paljousyksiköltä etukäteen sovitun kiinteän yksikköhinnan. Yksikköhintaurakkaa käytettiin tyypillisesti silloin, kun urakoitsijalle koko työstä tuleva korvaus ei ollut etukäteen täsmällisesti arvioitavissa. Yksikköhintaurakassa riski määrien paljoudesta kuului rakennuttajalle. Urakoitsijan riskinä oli hinnoitella yksikkö siten, että hänen kustannuksensa ja kohtuullinen yrittäjänvoitto tulivat katetuiksi.
Yksikköhintaurakkaan voi kuulua myös osakokonaisuuksia, joista suoritettiin kokonaishinnanluonteinen maksu. Tekran ja tielaitoksen välisessä urakkasopimuksessa oli sovittu, että paalujen, paalujatkoksien ja kalliokärkien osalta rakennuttaja maksoi kentittäin enintään urakoitsijan tarjouksessaan ilmoittamat määrät. Paalulaattojen maksuperusteen osalta urakkasopimuksessa ei ollut lausuttu mitään.

Käräjäoikeus totesi todistajien kertomuksien perusteella näytetyksi, ettei määrien mittaaminen määrämittausohjeen mukaan suunnitelmateoreettisesti sinänsä tehnyt yksikköhintaurakasta kokonaishintaista. Käräjäoikeus katsoi, ettei tielaitos ollut näyttänyt, että Tekran toteuttaman paalulaattarakenteen pinta-ala olisi ollut lopullisesti ja tarkkaan laskettavissa tielaitoksen paaluhattusuunnitelmien pohjalta. Tarjoukseen ja sittemmin urakkasopimukseen oli liitetty rakennesuunnitelma tarjotusta paalulaatasta. Tielaitoksen oli täytynyt paalutustyötä jatkuvasti teettävänä rakennuttajana tuntea erilaisten paalutusrakenteiden toteuttamistavat ja siten ymmärtää, ettei Tekran tarjoama paalulaattavaihtoehto ollut toteutettavissa kaikilta osin alkuperäisen paaluhattuvaihtoehdon mukaisena. Tekran tarjousta paaluhatturakenteen korvaavasta vaihtoehdosta ei voitu tulkita kirjaimellisesti siten, että uuden laattarakenteen olisi tullut täsmälleen vastata pinta-alaltaan paaluhatturakennetta. Tätä osoitti se, että vaihtoehtoisen paalulaattarakenteeseen muutkin osat, esimerkiksi paalujen määrä, oli muuttunut verrattuna paaluhatturakenteeseen. Korvaavan rakenteen oli katsottava lähinnä merkitsevän sitä, että vaihtoehtoinen rakenne täytti saman tarkoituksen kuin alkuperäinen rakennelma.
Tekra oli asiassa toiminut hyvässä uskossa luottaen urakkamuodon myös paalulaattarakenteen osalta olevan tarjouspyynnön ja urakkasopimuksen sanamuodon mukainen eli yksikköhintaurakka. Urakassa käytetyt urakka-asiakirjat olivat tielaitoksen laatimia. Urakka-asiakirjat oli laadittu yksikköhintaurakkaa varten. Tielaitoksen oli katsottava sopimusasiakirjojen laatijana olleen vastuussa niiden sanamuodosta. Urakkasopimuksessa tielaitos oli erityisesti sitonut enimmäismäärät vain paalujen, kalliokärkien ja paalujatkoksien osalta. Tekralla oli oikeus edellyttää, ettei tielaitos yksipuolisesti poikennut sopimuksen sanamuodosta Tekran vahingoksi ilman, että asiasta erikseen sovittiin asianosaisten välillä. Tämän vuoksi asian ratkaisun kannalta ei sinänsä ollut merkitystä sillä, olisiko Tekra voinut laskea paalulaatan lopullisen pinta-alan tarjousta varten vai ei. Käräjäoikeus katsoi, ettei tielaitos ollut asiassa näyttänyt paalutusurakan olleen paalulaattojen osalta kokonaishintainen.

Käsitellessään tielaitoksen väitettä siitä, että urakoitsija vastasi urakkamuodosta riippumatta YSE 7 §:n perusteella laskemistaan pinta-aloista käräjäoikeus totesi, että YSE 7 §:n mukaan urakoitsija vastasi laatimistaan ja laadituttamistaan suunnitelmista ja hankkimistaan tiedoista sekä niiden mukaan tehdyistä töistä sekä laitteista ja niiden moitteettomasta toimivuudesta. Käräjäoikeus yhtyi asiassa kuullun todistajan kantaan, jonka mukaan YSE 7 § tarkoitti urakoitsijan vastuuta tekemiensä suunnitelmien teknisestä toimivuudesta. Sopimuskohta ei koskenut taloudellisia kysymyksiä eikä sitä kautta määrien mittausta. Urakoitsija vastasi siitä, että hänen tekemänsä suunnitelmat vastasivat sitä tarkoitusta, jota varten ne oli tehty. Koska Tekran paalulaattasuunnitelman osalta oli erimielisyyttä ainoastaan laskettujen neliömetrimäärien osalta, käräjäoikeus katsoi, ettei YSE 7 § tehnyt kantajan tarjouksessaan ilmoittamaa neliömäärää kantajaa sitovaksi.

Urakkaohjelman yleiseen osaan sisältyi kohta 7.3, jonka mukaan urakoitsijan omien suunnitelmiensa perusteella laskemat aine- ja työmäärät eivät sitoneet rakennuttajaa, vaikka rakennuttaja olisi tarkastanut ja hyväksynyt suunnitelmat. Käräjäoikeuden mukaan kohta koski vain materiaalia ja työtä, ei pinta-aloja. Sopimuskohta ei siten voinut vapauttaa tielaitosta sovitun urakkamuodon mukaisesta maksuvelvollisuudesta.

Käräjäoikeus totesi lopuksi, että asiassa oli lopullisesti jäänyt selvittämättä, mistä pinta-alojen kasvaminen urakan aikana oli johtunut. Tielaitos ei kuitenkaan ollut näyttänyt toteen, että Tekra olisi tarjouslaskelmissaan tehnyt virheen tai että pinta-alan kasvaminen olisi johtunut kantajan käyttämästä epätarkasta mittausmenetelmästä. Valtio velvoitettiin suorittamaan Tekralle kanteen mukaiset 1 090 950 markkaa korkoineen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Aaltonen.


Helsingin hovioikeuden tuomio 14.10.1997

Tielaitos valitti hovioikeuteen. Hovioikeus totesi tielaitoksen valituksessaan katsoneen, että Tekra oli tehnyt tahattomasti tai tahallisesti laskuvirheen laskiessaan paalulaatan pinta-alan tarjoustaan varten. Tielaitos oli hovioikeudessa, samalla kun se oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon siitä, että paalulaatasta maksettavaa korvausta ei pidetty kokonaishintaluonteisena, että tarjouksessa esitettyä paalulaatan pinta-alaa voitiin pitää likimääräisenä ja ettei uuden vaihtoehtoisen laattarakenteen tullut täsmällisesti vastata pinta-alaltaan paaluhatturakennetta, kertonut hyväksyvänsä yksikkömäärän epätarkkuuden tiettyyn rajaan saakka. Tielaitos oli katsonut, että tarjouksessa ilmoitetun ja lopullisen pinta-alan erotus sai olla enintään 1 - 3 prosenttia, nyt toteutuneen 15 prosentin suuruisen erotuksen sijasta.
Yhtiö oli hovioikeudessa kiistäen tielaitoksen väitteen laskuvirheestä vedonnut oikeudenkäyntiaineistona olevaan tielaitoksen määrämittausohjeeseen hyväksyttävissä olevasta erotuksesta.

Hovioikeus käräjäoikeuden tavoin totesi, että mainitun määrämittausohjeen yleisten perusteiden mukaan urakkahinta muuttui muun muassa siinä tapauksessa, että määräluettelossa likimääräisinä ilmoitetut määrät lopullisessa mittauksessa muuttuivat. Ohjeen mukaan jos määräluettelon jonkin kohteen määrä muuttui enemmän kuin 25 prosenttia ilmoitetusta määrästä, ja jos samalla kyseisen muutoksen aiheuttama urakan kokonaiskustannusten muutos koko urakkahinnasta oli yli 0,5 prosenttia, oli sopijapuolilla oikeus vaatia kyseisen kohteen yksikköhinnan tarkistusta.
Koska kysymyksessä oli ollut yksikköhintaurakka, jossa ilmoitetut määrät olivat olleet likimääräisiä ja joita määriä tielaitos ei kertomansa mukaan ennen urakkasopimuksen allekirjoitusta ollut edes voinut tarkistaa, oli tavallista, että määrät lopullisessa mittauksessa muuttuivat. Paalulaattojen määrä ei kuitenkaan ollut muuttunut enempää kuin määrämittausohjeessa oli enimmillään sallittu. Tielaitos ei myöskään ollut havaittuaan kuten työmaakokouksen pöytäkirjasta 27.10.1992 ilmeni, että laattojen neliömäärä kasvoi, tehnyt tämän johdosta vaatimuksia yksikköhinnan tarkistamiseksi. Asiassa ei ollut myöskään tullut ilmi, että yhtiö olisi syyllistynyt tahalliseen virheeseen tarjouslaskelmia tehdessään. Näillä ja muuten käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kiviharju, Nouro ja Koski. Esittelijä Marjo Naapi.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Tielaitokselle on myönnetty valituslupa. Valituksessaan tielaitos on vaatinut, että valtion Tekralle maksettavaksi tuomittu määrä alennetaan 145 320 markkaan.
Tekra on vastannut valitukseen ja vaatinut sen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.9.1999

Perustelut
Tielaitos ja Tekra ovat 19.8.1992 solmineet paalutusurakkaa koskevan sopimuksen. Rakennuttajan tarjouspyyntöasiakirjoissa esittämän paaluhattusuunnitelman sijasta urakka on sovittu toteutettavaksi urakoitsijan tarjoamalla paalulaattarakenteella. Urakoitsija on esittänyt sitä koskevan piirustuksen ja laskenut sekä tarjouksessaan ilmoittanut, että urakan toteuttamiseen rakennuttajan pohjavahvistettavaksi osoittamalla alueella tarvitaan tietty määrä teräsbetonipaaluja, paalujatkoja sekä kalliokärkiä. Tarjouslaskelmassa on mainittu paalulaatan määräksi 34 622 neliömetriä. Urakkasopimus on solmittu urakoitsijan tarjouslaskelman mukaisella hinnalla.

Urakkaa toteutettaessa paalulaatan määrä on urakoitsijan suunnittelemalta osalta kasvanut tarjouslaskelman mukaisesta 34 622 neliömetristä 39 817 neliömetriin eli noin 15 prosentilla. Erimielisyys koskee sitä, onko rakennuttaja tältä osalta maksuvelvollinen.

Urakkasopimuksen 8 §:n mukaan urakoitsijan on tullut laatia vaihtoehtotarjouksen mukaisten muutosten osalta täydelliset pohjanvahvistussuunnitelmat laskelmineen. Edelleen on sovittu, että rakennuttaja maksaa enintään urakoitsijan tarjouksensa lisäselvityksessä 22.7.1992 ilmoittamat paalujen, paalujatkojen ja kalliokärkien kappalemäärät. Sen sijaan maatäyttöjen ja paalujen pituuden osalta urakkahinta on määräytynyt massamenekin ja yksikköhintojen perusteella.

Paalulaatan määrän osalta urakkasopimuksen 8 §:ssä ei ole mainittu urakoitsijalle maksettavaa kiinteää enimmäishintaa. Sekä urakoitsija että rakennuttaja ovat ilmoittaneet, että paalulaatan osalta kysymyksessä on ollut urakkaohjelmassa tarkoitettu yksikköhintaurakka. Rakennuttaja on kuitenkin katsonut, että vaikka pinta-alayksiköt siten olivat likimääräisiä, urakoitsija vastasi tekemästään suunnitelmasta ja laskelmista ja näin ollen myös tarjouslaskelmassa ilmoittamansa paalulaatan määrän oikeudellisuudesta. Käytännössä tämä on merkinnyt kokonaishintaurakkaa rakennuttajan hyväksymin joustoin.

Korkein oikeus toteaa, ettei pohjavahvistettava alue ole muuttunut rakennuttajan tarjouspyyntöasiakirjoissa esitetystä. Urakoitsija on muuntaessaan rakennuttajan paaluhattusuunnitelmaa oman teknisen ratkaisunsa mukaiseksi laskenut urakan toteuttamiseen tarvittavan laatan määrän liian pieneksi. Tarjouksen tekemistä varten urakoitsijalla on ollut käytettävissään mittatiedoilla varustetut paalutuskartat. Paalulaatan määrän kasvun ei ole näytetty johtuneen rakennuttajan vastattavista seikoista.

Rakennusurakan yleisten periaatteiden mukaan rakennuttajalle kuuluu suunnitteluvastuu, jollei toisin ole sovittu, ja urakoitsijalle vastuu toteutuksesta. Tässä tapauksessa paalulaattarakenteen suunnittelu on kuitenkin ollut tällaista teknistä ratkaisua esittäneen urakoitsijan vastuulla. Suunnittelu on käsittänyt myös laattamenekkiä koskevat määrä- ja kustannuslaskelmat rakennuttajan paalutuskarttojen ja urakoitsijan ilmoittaman paalujen kiinteän enimmäismäärän pohjalta. Näin ollen urakoitsijan on vastattava suunnitelmansa ja laskelmiensa oikeellisuudesta. Urakoitsija on myös tiennyt rakennuttajan käyttävän näitä laskelmia sekä ratkaistessaan urakkakilpailun että urakkahinnan perusteena.

Edellä esitetyillä perusteilla urakoitsijan kanne voidaan hyväksyä vain rakennuttajan myöntämältä osalta.

Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomio muutetaan. Valtion velvollisuus suorittaa Tekralle urakkahintaa alennetaan. Valtio velvoitetaan suorittamaan Tekralle hovioikeuden tuomitsemien määrien sijasta 145 320 markkaa 16 prosentin vuotuisine korkoineen 14.9.1993 lukien.
Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen sekä oikeusneuvokset Paasikoski, Suhonen, Tulokas ja Krogerus. Esittelijä Gustav Bygglin