Kantajalla on velvollisuus esittää näyttöä todistaakseen vaatimuksensa oikeaksi. Jos kantaja väittää rakennuksensa vahingoittuneen sen johdosta, että kunta on juoksuttanut vettä rakennuksen lähellä, on kantaja esitettävä siitä näyttöä. Tämänkaltaiset asiat ovat usein vaikeita näyttää riitatilanteessa toteen. Asiantuntijat ovat eri mieltä syistä, seurauksista ja korjauskustannuksista. Tuomioistuimilla on vapaa todisteiden harkinta eli arvioida esim. todistajien luotettavuutta, asiantuntijuutta jne. Tuomioistuin myös arvioi kokonaisuutta ja täyttyykö kantajan todistustaakka. Usein joudutaan tilanteeseen, jossa täysin selvää näyttöä ei ole saatavilla ja silloin tuomioistuin arvioi onko asiasssa esitetty väitteen tueksi riittävä näyttö. Näissä tilanteissa näyttötaakka saattaa siirtyä vastapuolelle. Tätä ei voi ennakoida ennen tuomiota joten sen johdosta kumpikin osapuoli hankkii asiasta näytöä, joka tukee omaa vaatimusta. Alla oli kysymys juuri siitä, että näyttötaakka kääntyi vastapuolelle kunnalle kun kantaja oli esittänyt riittävästi näyttöä oman vaatimuksensa tueksi. Käräjäoikeus tuomitsi kunnan vastuuseen mutta hovioikeus vapautti ja KKO katsoi käräjäoikeuden tavoin, että kunta vastaajana ei ollut esittänyt riittävää näyttöä oman vaatimuksensa tueksi.
A:n vuonna 1965 valmistunut rakennus on routivalla maaperällä. Ensimmäinen halkeama sokkelissa on havaittu vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen vuonna 1979. Halkeamia on ollut ainakin 20. Sisällä talossa on vuoden 1978 jälkeen ilmennyt myös usean millimetrin levyisiä rakoja ja tapetit ovat repeilleet. Ovien sulkeminen on vaikeutunut ja sisälämpötila on laskenut.
Vauriot ovat aiheutuneet routimisesta. Jutussa on kysymys siitä, onko routiminen johtunut veden juoksutuksesta vai siitä riippumatta. Molemmat syyt ovat mahdollisia. Kunnan lausumien mukaan vaurioiden aiheutuminen juoksutuksesta olisi ollut mahdollista, jos maaperä rakennuksen ympärillä olisi syksyllä routaantuessaan ollut imeytyneestä juoksutusvedestä vettynyttä.
Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että kunta oli jäätymisen estämiseksi juoksuttanut vettä runkovesijohdosta ainakin kymmenen vuoden ajan vuoteen 1988 saakka kevättalvisin sekä vuosina 1983 ja 1984 kesäisin A:n kiinteistön kohdalle tien sivuojaan. Juoksutettu vesimäärä oli ollut useita kuutiometrejä vuorokaudessa ja juoksuttaminen oli tapahtunut noin 10 - 15 metrin päässä A:n rakennuksesta. Juoksutuspaikalta maa oli viettänyt rakennukselle. Ojasta, johon juoksutus oli tapahtunut, ei ollut ollut vetoa mihinkään. Juoksutettua vettä oli sekä imeytynyt ojan kautta maaperään että tulvinut ojan yli valuen ojaa alempana sijaitsevalle A:n tontille. Veden juoksutuspaikan ja omakotitalon välisen alueen oli osoitettu olleen vettynyt juoksutusveden johdosta. Juoksutuksen jälkeen A:n omakotitalon sokkeli oli katkennut ainakin 20 kohdasta ja rakennuksen liikkumisesta sille oli aiheutunut vaurioita.
Hovioikeuden mukaan A ei ollut esittänyt selvitystä siitä, oliko maaperä veden juoksutuksen vuoksi ollut vettynyt vielä syksyisin maan routaantumisen alkaessa eikä siitä, missä määrin maaperän mahdollisesti lisääntynyt vesipitoisuus olisi edistänyt routaantumista. Talon vauriot olivat saattaneet syntyä pelkästään maan routimisesta, sillä A:n talo sijaitsi voimakkaasti routaantuvalla maaperällä. Juoksutuksesta riippumattomat maaperäolosuhteet olivat voineet vaikuttaa myös siihen, että ensimmäiset vauriot olivat ilmaantuneet vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua talon valmistumisesta. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että kunnan suorittama veden juoksuttaminen olisi aiheuttanut A:n talon vauriot. Sen vuoksi hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja vapauttanut kunnan suorittamasta A.lle kihlakunnanoikeuden tuomitsemia vahingonkorvausta ja oikeudenkäyntikuluja korkoineen.
Korkein oikeus katsoi esitetyn selvityksen perusteella ettei ole varmuudella pääteltävissä, mikä on ollut vauriot aiheuttaneen routimisen syy. Saatavissa olleella ja esittämällään selvityksellä vaurioiden laadusta ja niiden havaitsemisajankohdasta sekä toisaalta veden juoksuttamisesta ja sen leviämisestä kiinteistöllä A on kuitenkin saattanut juoksutuksen ja rakennusvaurioiden syy-yhteyden niin todennäköiseksi, että kunnan torjuakseen korvausvelvollisuuden olisi pitänyt näyttää, että juoksutus ei ole voinut olla syynä tai ainakaan ainoana syynä. Tätä kunta ei ole näyttänyt. Näin ollen käräjäoikeuden päätös vahvistettiin KKO:ssa.
Käräjäoikeus oli päättänyt seuraavasti:
Huomioon ottaen erityisesti veden pitkäaikainen juoksutus, juoksutettu suuri vesimäärä, vaurioiden ilmaantuminen A:n taloon vasta vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen ja kaikki muutkin asiassa ilmi tulleet seikat kihlakunnanoikeus on katsonut, että A:n omakotitalon vauriot olivat johtuneet kunnan vesilaitoksen toimittamasta veden juoksutuksesta ja juoksutetun veden jäätymisen aiheuttamasta routaantumisesta. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut kunnan suorittamaan A:lle korvaukseksi omakotitalon vaurioiden korjaamiskustannuksista 45 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 19.9.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 21 999,20 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.6.1990 lukien.
Katso koko tapaus: Rakennuksen vaurioituminen ja todistustaakka
KATSO MYÖS: Aikaisemmat kysymykset ja tapaukset